Kaikki tytöt eivät kasva naisiksi

lauri_iso

Minulla ei ollut ystäviä yläasteella. Eikä pitkään aikaan lukiossakaan. Vieläkin tuon asian sanominen ääneen tuntuu hurjalta. Jotenkin se tuntuu niin häpeälliseltä: ehkä kaikki miettivät, mikä minussa oli vikana, kun en edes ystäviä onnistunut saamaan.

Vääränlaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne on teini-iässä yleistä. On monia asioita, jotka voivat tehdä kaikesta tosi vaikeaa. Minulle yksi niistä asioista oli sukupuoli: se etten osannut alkaa kasvaa naiseksi.

Oikeastaan en halunnut kunnolla edes yrittää olla “oikeanlainen” tyttö tai kasvaa “nuoreksi naiseksi”. En halnnut alkaa käyttää naisellisia vaatteita, meikata, hakeutua ja sopeutua tyttöjen porukoihin.

Yläasteelle siirryttäessä en osannut ollenkaan mennä mukaan kaveriporukoiden ryhmädynamiikkaan, koska siinä oli niin iso asia se, oliko tyttö vai poika.

En osannut edes aloittaa oman sosiaalisen roolin hakemista, koska minun olisi pitänyt tehdä se tyttönä ja se tuntui vieraalta. Tämän olen ymmärtänyt vasta jälkeenpäin.

Silloin olin vaan ihan ulalla ja lähinnä hämmästelin, miten omituisia kaikki muut olivat. Ja samalla tajusin, että itse olin ainut, joka ei käsittänyt mitä pitäisi tehdä. Tanssinkin jotenkin väärin: luokkakaveri kommentoi, että se ei kestä kun tanssin niin omituisesti, kun se oli niin noloa.

Ihastuin poikiin, mutta en voinut kuvitella itseäni seurustelusuhteeseen, tyttönä pojan pariksi. En ymmärtänyt miksi, se tuntui vaan hämärällä tavalla ihan väärältä. Se oli aika hirveää: ajattelin pitkään, että olen jotenkin epäonnistunut heterotyttö enkä ikinä voisi seurustella.

Pahinta normeissa on se, että sopeutumattomuus niihin tuottaa suoraan kokemuksen, että on vaan itse ihan vääränlainen. Kasvoin ajattelemaan, että olen vaan jotenkin hämärällä mutta perustavalla tavalla huono, vääränlainen, epäonnistunut. Heteronainen, joka ei osaa olla nainen eikä hetero.

Sukupuoli kietoutuu moneen asiaan: aikuistumiseen ja oman identiteetin, myös seksuaalisen identiteetin rakentamiseen, ihmissuhteisiin ja rooleihin, koko elämän ja tulevaisuuden ajattelemiseen. Minusta tuli nuorena epävarma ja vetäytyvä, vaikka lapsena olin ollut kaikkea muuta. Työnsin pois kaikki ajatukset siitä, että minulla voisi joskus olla seurustelu- tai seksisuhteita.

En osannut ajatella tulevaisuuttani “aikuisena naisena”. En osannut ajatella tulevaisuutta ollenkaan: joko pitäisi pystyä kasvamaan naiseksi tai sitten pitäisi kuolla.

Vaihtoehtoja ei ollut, koska en ollut niitä saanut. Kaikki ymmärrys elämän mahdollisuuksista ja olemisen malleista tulevat ympäriltä: kavereilta, aikuisilta, koulun oppisisällöistä, mediasta. Jos minulle silloin yläasteikäisenä olisi näyttäytynyt muitakin mahdollisuuksia kuin se, että kaikista tytöistä kasvaa naisia, olisi nuoruusikäni ollut noin sata kertaa helpompi. En ehkä olisi esimerkiksi masentunut niin pahasti.

Olin reilu parikymppinen, kun tutustuin ihmisiin, jotka vihdoin osasivat avata poispääsyn toivottomasta tilanteestani. Se oli loppujen lopuksi aika yksinkertaista. Joku vain kysyi minulta, miten oikeasti halusin olla, millaisena ja millaisessa roolissa tunsin itseni luontevaksi, rennoksi, omaksi itsekseni. Millaisena itse kokisin itseni hyvännäköiseksi?

Ja että jos se ei ollut naiseus eikä naisen rooli, niin sitten voisin olla jotain muuta. Vaihtoehtoja oli! Sellaisia kuin transsukupuolisuus ja transgenderiys. Tietysti nopeasti kävi ilmi, että vaihtoehdot ovat rajalliset: jos ei halua tulla pidetyksi naisena, sitten on yleensä näyttäydyttävä miehenä, ja toisinpäin.

Oli kuitenkin äärimmäisen helpottavaa ja toivoa antavaa, että saatoin lakata yrittämästä kasvaa naiseksi, että ei ollutkaan pakko. Kyse ei ollut siitä, että minä olin kyvytön elämään ja aikuistumaan, vaan siitä että sukupuolijärjestelmä sulki minunlaiseni ihmiset ulos. Enkä minä ollut ainoa!

On törkeää, että sukupuolen moninaisuudesta ei puhuta biologian tunnilla eikä terveystiedon eikä muuallakaan koulussa. Se on törkeää niitä opiskelijoita kohtaan, joiden olemassaolo tehdään sillä näkymättömäksi. Se on törkeää siksi, että tällä tavalla suljetaan osalta opiskelijoista mahdollisuus ymmärtää itseään ja omaa kokemustaan. Nämä eivät ole mitä tahansa periaatekysymyksiä. Tiedon ja tuen saamisessa on kyse elämästä ja kuolemasta, mahdollisuudesta hahmottaa omaa elämää ja tulevaisuutta.

Transnuorten itsemurhaluvut ovat moninkertaisesti isommat kuin nuorilla keskimäärin. Monet droppaavat toiselta asteelta, koska nuoruusikä voi kaikkineen olla niin mahdoton yhtälö, ettei kouluun jää voimia.

Koulu voi itsessään olla tosi ahdistava paikka: “oikeanlaisen” sukupuoli-ilmaisun normi on niin vahva, että siitä poikkeavat nähdään helposti friikkeinä, joita on helppo kiusata ja syrjiä. Koulussa opettajat voivat olla täysin sokeita sille, että kyse on kiusaamisesta sukupuolen ilmaisun vuoksi. Tai opettaja tai rehtori selittää nuorelle: “kun sinä nyt vain olet niin omituinen, niin on ymmärrettävää, että muut eivät oikein osaa olla tekemisissä sinun kanssasi” (eli kohtelevat sinua huonosti).

Monet aikuiset vilpittömästi kuvittelevat, että heidän tehtävänsä kasvattajina on kasvattaa tytöistä naisia ja pojista miehiä. “Asiallisena” ja “siistinä” pidetään aina perinteisten sukupuolinormien mukaista vaatetusta ja ulkonäköä. Naisellisia tyttöjä pidetään kypsempinä ja aikuisempina kuin maskuliinisia tyttöjä, miehekkäitä poikia aikuisempina kuin feminiinisiä poikia.

Mielenterveystoimiston hoitaja, joka yritti rohkaista minua sanomalla, että minähän olin kaunis nuori nainen, halusi varmaan myös vilpittömästi auttaa. Ajatellaan, että on vastuullista ohjata “hämmentynyttä nuorta” kohti “hänelle oikeaa” sukupuolta.

Kuitenkaan kukaan ei voi tietää toisen sukupuolta hänen puolestaan. On vain kunnioitettava toisen itsemäärittelyä. Ja jos toinen on itsemäärittelystään epävarma, sitäkin pitää kunnioittaa, pidättäytymällä lokeroimasta. Muu on henkistä väkivaltaa.

Olen usein törmännyt siihen, että vieras ihmisen haluaa ensimmäisenä tietää, olenko mies vai nainen. Vasta sitten voi alkaa olla tekemisissä ja jutella. Luulen sen johtuvan siitä, että kaikki kanssakäymisen säännöt ovat niin vahvasti sukupuolittuneita: on olemassa normit, joiden mukaan miespuolinen ja naispuolinen ihminen ovat tekemisissä keskenään ja miten taas naispuoliset keskenään ja miespuoliset keskenään. Se liittyy kaikkeen: miten puhutaan, miten suhtaudutaan ja mikä on sopivaa.

Kun aloin tulla nähdyksi pojan roolissa, tajusin esimerkiksi että koskettaminen tai lohduttaminen ei liity poikien välisiin kaverisuhteisiin yhtä lailla kuin tyttöjen tai tytön ja pojan välisiin kaverisuhteisiin. Se on minusta surullista.

On monia miehen rooliin kuuluvia odotuksia, joita en koe omakseni, vaikka määritän itseni transpojaksi tai mieheksi silloin kun määrityksiä halutaan. En edes tiedä, koenko olevani mies. Onneksi saan elää sellaisissa ympyröissä, joissa sukupuolen ilmaisu on suhteellisen vapaata, ja jossa minua ei koko ajan vaadita määrittämään ja todistamaan identiteettiäni.

Kouluissa pitäisi kyseenalaistamatta käyttää opiskelijan itselleen valitsemaa puhuttelunimeä. Kaikissa kouluissa pitäisi myös olla vessoja, joita ei ole sukupuolitettu. Joskus vanhemmat eivät osaa tai halua tukea kotona nuorta, joka ei noudata hänelle määrätyn sukupuolen normeja. Silloin olisi erityisen tärkeää, että koulu olisi paikka, jossa nuoren kokemusta kunnioitettaisiin ja tuettaisiin.

Lauri Punamäki opiskelee yliopistossa filosofiaa ja sukupuolentutkimusta ja on juuri menettänyt keikkatyönsä varastoapulaisena.

Suosittelen: Muu, mikä? Sukupuolivähemmistönuorten visio 2020